9.10.2018

TIISTAI

Huomaamattani musta on tullut kahvinjuoja. Kasvonaamioista ja äänikirjoista tullut osa hiljasia koti-iltoja. Lauantai-illan päätän olla kotona karkkikipon ja netflixin äärellä enkä tanssilattialla kossuvissy kädessä. Kaiken huippuna harkitsin jopa villasukkien kutomista, joten kysymys kuuluukin -  nytkö se vanhuus jo iski? Enkö ookkaan ikiteini?

Attachment-3 (1)Attachment-7

Mulla tuli syyskuussa parikymmentä mittariin ja sen on alkanut huomata. Tässä muutama esimerkki:
- Ensimmäiset rypyt on ilmestyneet mun kasvoille
- Mietin vaatteita ostaessani niiden käytännöllisyyttä sekä mukavuutta
- Harkitsen aspa-tilin avaamista sekä säästämistä noin ylipäätänsä (en osaa säästää, heh.)

Huomaa ajattelevansa tulevaisuutta heti enemmän kun pääs alottamaan opiskelut, joten johtuuko tää kaikki kriiseily sittenkin vaan siitä, että tajuaa etenevänsä elämässä? Vai onko sielä muita ketkä kamppailee ikäkriisin kanssa jo parikymppisenä? Tuntuu että ympärillä ihmiset saavuttanut elämässään niin paljon enemmän ja ite alkaa vasta vähän löytämään uutta ja omaa suuntaa. Koska oishan tää semi surkuhupaisaa kärsiä samaan aikaan ikäkriisistä kuin oma isä, jolle alkaa iskeä neljänkympin kriisi.

Vaikka tää syksy on ollut sitä kuuluisaa muutosten aikaa mulle, joku kaipuu on iskenyt rintaan pimenevien iltojen myötä. Kaipuu jostakusta rinnalla jakamassa tätä kaikkee. Vanhahan sitä on pakko olla pikkuhiljaa kun tinder ollut puhelimen sovelluksissa viimeksi maaliskuun puolella eikä mikään päätön treffaillu ja tinderpanojen nappaaminen ole kiinnostanut vuosisatoihin. Nyt oon herännyt siihen, että ehkä nyt on aika pikkuhiljaa jollekkin vakituisemmalle. Kuka tietää. Tai sit tarviin koiran, kissan taikka kilpikonnan. Jonkun joka olis lauantai-iltasin mun kanssa villasukat jalassa sängyssä netflixin parissa...

.. Tai jonkun joka baaritiskilla tarjois sen kossuvissyn, ei tässä nyt ihan vielä tarvitse mummoutua sentään.

Attachment-2 (1)Attachment-6

Kutkuttavaa kirjottaa pitkästä aikaa! Tämmönen pieni casuaali comeback tänne bloginkin puolelle taas. x

8.4.2018

SÄNGYSSÄ JALAT KOHTI KATTOA

IMG_0243

Yks mun harvoista rutiineista on iltainen jalat kohti kattoa hetki. Sytytän kuus kynttilää (koska niin monta tuikkukippoa omistan), laitan sängyssä jalat kohti kattoa-nimisen soittarin spotifystä soimaan ja käperryn sänkyyn, jalat kohti kattoa ja oon hetken vaan hiljaan itsekseni.

Joskus hetki kestää yhden biisin ajan, joskus taas koko soittarin ajan. Kerkeen pohdiskella tässä ajassa asioita jotka on päivän aikana jääneet mieleen tai sitten yksinkertaisesti katon väriä ja pölyhiukkasia lakanoissa. Saatan kaivaa jossain välissä myös mustan pienen vihon yöpöydän alta ja raapustella sen sivuille jotain. Teekuppi sopis tähän hetkeen täydellisesti, jos en vaan sattuis makaamaan selälläni.

Harvemmin mielessä oikeasti edes on mitään maailmaa suurempaa. Joskus mieleen tulee hauska kuva vuohesta jonka sattumalta pongas päivällä instagramista tai että kävikö sitä jo pesemässä hampaat. (Useesti otan myös söpön snäpin kynttilöistä tai jouluvaloista, chillin musiikin soidessa taustalla) Mutta ei sillä niin väliä olekkaan, tärkeintä mulle siinä on se vaan että pysähdyn hengittämään, muistamaan että oon tässä hetkessä. Oon niitä ihmisiä ketkä murehtii ja miettii asioita liikaa, niin että asiat vaan luhistuu sen jossittelun takia. Yritän vähän kasvaa tästä pois ja tää iltanen hetki on auttanu asiassa paljon. Hetkessä eläminen kun tuntuu täl hetkel just oikeelta.

chill

Oon muuttunut ihmisenä niin radikaalisti viimeisimmän vuoden aikana, että tässä on vieläkin vähän prosessoitavaa, kuten musta voi ehkä huomatakkin. Välillä sitä vieläkin miettii, että kuka on. Vaikka joillakin osa-alueilla oon kehittynyt ja kasvanut ihmisenä tajuttomasti, joissakin on vielä paljon opeteltavaa. (Esimerkkinä etten aliarviois alituisesti itseäni, sain viimeks tunti sitten viestin missä muistutettiin siitä).

Ihana kuitenkin huomata kuinka ihminen voi löytää itsestään niin paljon uutta. Sellasia piirteitä jotka on ollu vaan piilossa, tietynlaisen kuoren alla. Kuinka herkkyys, kiltteys ja fiksuus ei ookkaan välttämättä heikkouksia vaan voimavaroja. Kuinka haavottuvaisuus, voi kääntyä itselle vahvuudeksikin. Oon ollut todella pitkään kylmä ja etäinen, saavuttamattomissa, koska pelko sattumisesta on ollut niin vahvasti läsnä. Ja on edelleen. Mut miks pelätä, kun vois vaan nauttia tästä onnesta ja tunteista mitä mulle on suotu, oli se sitten vielä tunniks tai vaikka sadaks päiväks.

Toivotaan että jaan onnea myös ympärilleni.
(Oli se sitten hymyllä tai jakamalla söpön eläinkuvan instagramissa)

IMG_0240
ps. mua naurattaa kuinka angstiselta tää kuva näyttää, oon pahoillani! Mutta tykkäsin kuitenkin kuvan tunnelmasta ja totesin että antaa mennä (ja tatskaki näytti ihan kivalta!)

1.4.2018

KUNNES KUOLEMA MEIDÄT EROTTAA

Nyt se on iholla aina ja ikuisesti, kunnes kuolema meidät erottaa. Niin helvetin kliseisesti sanottu, että muakin naurattaa. Tästä on haaveiltu jo niin pitkään, että kun kävelen peilin ohi hämmästyn joka kerta onnesta kun pongaan tän kädestäni. Bebanthenia levittäessäkin tuijotan tatuoinnin pienen pieniä yksityiskohtia ja niiden kauneutta. Ja hymyilen.

tattoo3

Kerkesin monelle hehkuttamaan mun tulevaa tatuointia ja niin frendit, työporukka kuin perhe kyseli vaan, että mitä mun iholle tuleekaan. "Nokkosia ja sinipellavaa" vastaus sai joko reaktion a) voi kuinka ihana idea b) mielenkiintosta (tiedä sitten oliko se hyvällä vai pahalla?) c) tolla tatuoinnilla on varmasti tarina takana. Ja todellisuudessa tarinaa ei ollut. Ei ainakaan kun idea nokkosesta ensimmäistä kertaa lensi ilmoille. Kun tätä kuvaa lähettiin pari kuukautta sitten työstään ajatuksena, totesin vaan frendille et haluan kukkatatskan johon todettiin huumorilla että ota nokkosia. Mahtaa nyt kaduttaa, sillä mä sitten otin nokkosia. Tottakai tässä on ajatustakin takana ja tarina tatuoinnille on kehittynyt samalla, kun tatuointikin on ideana kasvanut. Sinipellavan tullessa mukaan kuvioihin, oli tarina jo luotunua kuvalle - kuinka se kuvaakaan mua. Kontrasti sinipellavan ja nokkosen välillä, herkkyys ja kauneus, mutta samaan aikaan vahvuus sekä rohkeus. Kaikki tämä tasapainossa.

Torstaina en jännittänyt niinkään tatuoimista vaan sitä, millanen luonnos mulla olis vastassa. Aivan turhaan mä kyllä jännitin, sillä onnenkyyneleet meinas valua kun näin tatuoinnin luonnoksen. Kuinka mun tatuoija pystykään tietämään tasan pienintä yksityiskohtaa myöden mitä mä haen mun tatuoinnilta ja miten se kuvaa mua, täydellisesti. Seuralainenkin totes tatuoinnin olevan kaunis ja mun näkönen, enkä voinut muuta kuin hymyillä ja nyökätä.

tattoo2

Yhdestä asiasta mulle ei ainakaan olla valehdeltu. Sillä se, miten tähän hommaan jää koukkuun pitää mun osalta ainakin täysin paikkansa. Seuraava kuva on jo aikalailla selvillä ja odottaa vaan oikeeta aikaa sille, että lompakon nyörit antaa vähän periksi. Jotenkin jo parissa päivässä tää tatuointi on tullut täysin osaksi mua. Se täydentää mua ja tunnen oloni ulkoisesti vielä enemmän omaks itsekseni. Sokkarillakin sovittaessani maailman ihaninta kukkamekkoa (joka on muuten pakko käydä nappaamassa itselleni vaikka vielä sille ei oikein käyttöä olekkaan, kummitellut nimittäin mielessä jo monta päivää!), tuntu että tatuointi kädessäni viimeisteli asun - vai kuvittelenko pienessä tatuointirakkauskuplassani vain niin.

Ja muutenkin elämä on ollut aika kivaa lähiaikoina. Yhdessä lemppari pizzapaikassa käyminen pitkästä aikaa (pizzeria luca hämeenkadulla, vahva suositus), vege-elämän alottaminen, parit biljardipelit häviöistä huolimatta, hitaasti mutta aika varmasti paraneva polvi, lumeasta sulaneet kadut, ruisrock-liput ja kesästä haaveilu. Ja siihen ku lisätään vielä tää tatuointi.. Voidaan sanoa, että tällä puolella ruutua on hymy herkässä. Vaikka tää bebanthenilla lotraaminen alkaakin jo nyt kyllästyttää. x